Tapahtuu PenkkiSportin Facebook-sivulla

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Juuso Wahlstenin elämänkertateoksen arvostelu ja Eurofutiksen startti


Tänään alkoi jalkapallon Eurooppa-liigan karsinnat. Suomalaisista tulessa olivat JJK, KuPS ja MyPa. JJK ja KuPS voittivat omat kotiottelunsa ja MyPa pelasi vieraissa maalittoman tasapelin. Ihan ok aloitus siis suomalaisilta. FC Interin tuleva vastustaja hollantilainen Twente joutui karsimaan jo kierrosta Interiä aiemmin ja voitti UE Santa Coloman vakuuttavasti 6-0. Todellinen huippujoukkue siis menee tuosta parista jatkoon ja tulee vähän ajan päästä Turkuun vierailulle!

Interillä on Turussa mielenkiintoisia vieraita toki jo tuota ennen, sillä esimerkiksi tulevana lauantaina Veritas Stadionille saapuu Suomen Rosenborg, eli HJK. Mestarikandidaateiksi nimitetyt HJK ja Inter ovat kokeneet yllättäviä pistemenetyksiä viime kierroksilla. Nyt on edessä todellinen kuuden pisteen ottelu, sillä HJK:n kaula Interiin ei saisi kasvaa enempää. Facebookin mukaan ruuhka Interin sairastuvalla on helpottamassa, joten sieltä saattaa olla tulossa apuja. Toivotaan että kelit suosivat lauantaina ja kaikki paitsi Ruisrockissa olevat saapuvat paikanpäälle huippuottelua katsomaan.


Kirja-arvostelu:   Juuso – aikaansa edellä (Juhani Wahlsten, Kalle Kaskinen)

Urheiluun liittyviä leffoja ja tv-dokumentteja on tullut jo arvosteltua, joten luonteva laajentamissuunta tällä saralla lienee urheiluun liittyvä kirjallisuus. Sain viime syksynä lähes uunituoreen elämänkertakirjan lahjaksi omistuskirjoituksen kera Juhani Wahlstenilta. En ole elämänkertakirjojen suurkuluttaja, mutta kirjoitan silti tästä teoksesta minun näköiseni kirja-arvion. Toivon että kaikki urheilun ystävät kuitenkin hankkivat teoksen omiin käsiinsä ja muodostavat oman mielipiteensä noin 200-sivuisesta urheiluopuksesta. Kirjan voi ostaa esimerkiksi täältä.

Kirja kertoo Juhani "Juuso" Wahlstenin elämäntarinan lähtien liikkeell aina isovanhemmista alkaen ja päätyen elämään eläkeiässä mm. yksinäisen kodin ja vaimon hoitokodin välillä. Minä olen sen ikäryhmän edustaja, että minulle Juuso on ollut aiemmin tuttu oikeastaan enemmän poikiensa Samin ja Jalin toimesta, kuin omien ansioidensa. Pojat olivat liigakiekkoilijoita siihen aikaan kun minulla oli tapana kuluttaa TPS:n kausikirjat puhki jo ennen liigan joulutaukoa. Toki Juusostakin tiesin että melko menestyksekäs pelaaja- ja valmentajaura oli miehellä takanaan - eihän pelipaita roikkuisi muuten HK Areenan katossa. En viitsi edes yrittää luetella mihin kaikkeen Juuso on positiivisessa mielessä sotkeutunut elämänsä aikana, mutta mainittakoon että hän on mm. entinen maajoukkuekiekkoilija, nuorten maajoukkueen ja TPS:n päävalmentaja, FC Barcelonan valmentaja ja espanjalaisen sekä turkkilaisen jääkiekon pioneeri, monien kongressien, leirien ja tempauksien järjestäjä, ringeten isä Suomessa, jne.

Kirja antoi minulle aivan uudenlaisen kuvan Juusosta. Pidin kirjaa kokonaisuudessaan mukavana luettavana ja tarinaa mielenkiintoisena. Välillä sisällön poukkoilu asetti vähän haastetta lukemiseen ja siihen piti keskittyä ihan tosissaan, jotta ei pudonnut kärryiltä tai sekoittanut puuroja ja vellejä keskenään. Värikkään ja vaiherikkaan tarinan kertominen johdonmukaisesti ilman poukkoilua on kyllä kieltämättä vaikeaa. Minun makuuni kirjassa nostettiin välillä myös turhan paljon yksittäisiä ihmisiä esiin. Juuson muistelmien kannalta se lienee hyvä asia, mutta kirjan ja tarinan ymmärtämisen kannalta esiin nostettiin paljon tarpeettomiakin henkilöitä.

Törmäsin Torontossa IIHF:n Hall of Famessa
nimekkääseen porukkaan päässeeseen Juusoon
”Juuso” on tehnyt todella pitkän ja kansainvälisen uran jääurheilun parissa ja on hänen tarinansa on ollut kansien väliin panemisen arvoinen. Hän on päässyt näkemään lähes kaiken mahdollisen kiekkomaailmassa. Monesti sattuma johdattaa ihmisiä erilaisiin mielenkiintoisiin projekteihin ja haasteisiin, mutta sanoisin että tämän kirjan luettuani uskon että Juuson kohdalla kyse on ollut sattumaa enemmän omasta tahdosta ja intohimosta.

Yksi asia minua jäi harmittamaan kirjan luettuani. En aio kuitenkaan kertoa mikä se on, vaan kehotan kaikkia hankkimaan kirjan käsiinsä ja lukemaan itse. Sen verran voin vinkata, että se asia liittyy NHL:ään.

Lahjakirjan omistuskirjoituksesta olen
ylpeä: "..suomalaisen palloilukulttuurin
kehittäjälle. ystävyydellä Juuso"

Suosittelen kirjan lukemista kaikille urheiluihmisille - ei pelkästään kiekkoihmisille. Minä annan tämän opuksen seuraavaksi lainaksi isälleni, jolla on pohjatiedot Juusosta tyystin eri tasolla kuin minulla. Hän tietää Juuson jo Kupittaan ulkojäiltä, mutta uskon kirjan tarjoavan roppakaupalla yllätyksiä hänellekin.


Lainaus Juusolta: 

”Menestyshullun Suomen muuttaminen urheiluhulluksi tai Suomen muuttaminen maailman liikkuvammaksi urheilukansaksi on yhtä vaikeaa kuin itse kullekin on ajattelutapojen ja tottumusten muuttaminen.

Tuo muutos pitää tapahtua jokaisen menestyshullun suomalaisen ajatuksissa, sydämissä ja arvoissa. Ero näkyy tappion hetkellä. Urheiluhullu tulee myös hävinneen joukkueen pukukoppiin.

Nouseeko syyttävä sormi, lyödäänkö lyötyä? Jätetäänkö kaveri, joka kuitenkin on yrittänyt ja parhaansa tehnyt?  Rohkaistaanko ja innostetaan urheilijaa löytämään fyysiset ja henkiset voimavaransa? Vaikka nyt puhutaan urheilusta, sama koskee myös työtä, opiskelua ja keskinäistä kanssakäymistä.” 

– Juhani ”Juuso” Wahlsten

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Suomessa sataa aina ja Espanja voittaa kaiken?


Nyt lienee hyvä hetki tehdä Penkkisporttajan silmin lyhyt yhteenveto sunnuntaina päättyneistä EM-kisoista. Maanosamme mestaruudet jaettiin yleisurheilijoille Helsingissä ja futaajille Ukrainassa ja Puolassa. Molempia kisoja tuli seurattua melko intensiivisesti, joten tällä viikolla saattaa olla vähän outo olo, kun televisiosta ei tulekaan illalla urheilua. Onneksi Olympialaiset sentään lähestyvät päivä päivältä!

Suomessa oli edelliset yleisurheilun arvokisat vuonna 2005. Silloin Olympiastadionilla oli jaossa MM-mitaleita. Niistä kisoista jäi hyvin mieleen toki esimerkiksi Tommi Evilän pituushyppypronssi, mutta ehkä parhaiten kisat muistetaan järjettömän kovista vesisateista. Tänä vuonna EM-kisojen järjestäjiä helli paremmat säät, mutta tietysti vettä satoi sinä iltana kun itse pääsin paikanpäälle kisoja seuraamaan. No, kansainvälisen suurtapahtuman tunnelmaa oli kuitenkin mukava jälleen aistia. Ja tulipa katsomossa vaihdettua kuulumisia vieressä istuneen herran kanssa, joka kertoi juosseensa itse kyseisellä areenalla vuoden 1983 MM-kisoissa Suomen 4x100 m pikaviestijoukkueessa.

Sateen lisäksi vuoden 2005 MM- ja 2012 EM-kisoja yhdistää hämmästely lipunmyynnin takkuilusta. Toki oman selityksensä tarjoavat lähellä olevat Olympialaiset ja ulkomaisten kisaturistien puuttuminen, mutta kyllä tämä ongelma liittyy myös suomalaisen urheilukulttuurin kasvattamistarpeeseen, jonka olen itse havainnut jo kauan sitten. Näitä kisoja ei nimittäin voi syyttää ainakaan heikosta markkinoinnista, joten ehkä ongelma on urheilukulttuurin juurrutamisessa meihin jo vaippaikäisestä lähtien.

Suomi ei päässyt juhlimaan mitalisateesta Helsingin kisoissa. Ainoaksi mitaliksi jäi Mannion keihäspronssi. Suomalaisten menestysnälästä kertonee jotain se, että kun Pitkämäki ei ollut mestaruuskunnossa, tuntui koko keihäs menettävän merkityksensä. Sen tilalle nousi (toki ihan ansaitusti) miesten pituus, jossa parillakin suomalaisella oli mitalisauma kaiken osuessa nappiin. Kesken kisojen ihan puskista kiinnostuksen kohteeksi nousi myös miesten 1500 metriä, jonka finaalissa oli kuitenkin tyytyminen kyseiseen lajiin hyvin useasti liittyvään kontaktiin ja kaatuiluun mitalitaistelun sijasta. Yksi kisojen varmasti mielenkiintoisimmista finaaleista käytiin ilman suomalaisia, kun miesten seiväshypyn ratkaisuhetket oli täynnä yllätyksiä ja venymisiä.

Hypätäänpä sitten jalkapallon pariin. Vanhan kansan sanonnan mukaan jalkapallo on sellainen laji, jossa pelataan ensin 90 minuuttia ja sitten Saksa voittaa. Viime vuosien perusteella tähän fraasiin voisi tosin vaihtaa Saksan sijasta Espanjan. Euro 2012 turnauksessa positiivisesti yllättäneellä Italialla ei lopulta ollut finaalissa eväitä haastaa Espanjaa ja Iker Casillas pääsi nostelemaan Henri Delaunay -nimistä kannua ensimmäisenä.

Arvokisojen kestoepäonnistuja Englanti ei pettänyt tälläkään kertaan. Suomeakin taannoin luotsannut Roy Hodgson oli päättänyt napata mestaruuden tuleville Olympiaisännille ns. "kreikkamaisella pelityylillä". Iloisesta hyökkäyspelistä ei ollut tietoakaan kun "Hodarin" pelaajat vain yrittivät suojata omaa maaliaan tarkalla puolustuspelillä. Onneksi futis on edelleen maalintekopeli ja pelkästään puolustamalla harvoin saavutetaan mitään hienoa.

Suomea ei kisoissa taaskaan nähty, vaikka mm. naapurimaamme Ruotsi oli Tanskan tapaan jälleen mukana. Palloliiton vision mukaan Suomi on vuoteen 2020 mennessä Euroopan TOP10:ssä. Tuohon on enää 8 vuotta aikaa, joten nuorennusleikkauksen olisi syytä purra nopeasti ja toiveiden vaihduttava tuloksiksi. Seuraavat EM-kisat pelataan vuonna 2016 Ranskassa ja silloin osallistuvien joukkueiden määrä nostetaan 16:sta 24:een. Suomelle tämä saattaa kuulostaa erittäin lupaavalta, mutta pitää muistaa että maailman rankingissa on tälläkin hetkellä 32 eurooppalaista maata Suomea paremmin sijoittuneena. Tai 33 jos Uzbekistan on Euroopan maa - en tiedä. Masentumisriskin vuoksi en jaksanut laskea montako eurooppalaista maata maailmanrankingista kaikkiaan löytyy. Rankingeista huolimatta kisoihin pääsy on mahdollista ja ainakin minä tulen "Huuhkaajia" siinä kaikin mahdollisin keinoin tukemaan.

Penkkisporttailija jatkaa penkkisporttailuuaan näillä näkymin seuraavaksi juuri jalkapallon parissa, kun Veikkausliiga-otteluita on tarjolla Veritas Stadionillla lauantaina 7.7. huipputärkeä huippuottelu Inter - HJK ja maanantaina 9.7. TPS - Honka. Nähdään siellä!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Täyslaidallinen pesistä ja Pelipäivä-dokumenttiarvostelu


Kansallispeliksikin ristitty pesäpallo on ollut lähiaikoina lähellä sydäntäni. Erityisesti tämä viikko on ollut yhtä pesäpalloa, vaikka mukaan mahtuu myös pari Veikkausliigaottelua. Tällä viikolla on tullut jo katsottua pesäpallodokumentti ja Superpesistä livenä paikanpäällä sekä oltua itse mailan varressa. Ilmoittauduimme nimittäin kaveriporukkamme kanssa mukaan Turun seudulla pelattavaan harrastesarjaan, eli Äijäliigaan. Täytyy todeta että paluu pesiskentälle sitten yläasteaikojen on ollut mukavaa.

Olen jo monta vuotta suunnitellut meneväni katsomaan Superpesistä, mutta vuoteen 2012 asti piti odottaa suunnitelman toteutumista. Kyseessä oli tietysti naisten Superpesis, koska miesten Superpesistä ei ole Turun seudulla tarjolla. Näkemääni lähes jumbotaisteluun Turku-Pesis sai vieraakseen pesislegenda Jarkko Kokon luotsaaman Kempeleen Kirin, joka juhli pelipäivänä seuran 97. vuosipäivää. Turkulaiset olivat kuitenkin tylyjä emäntiä eivätkä antaneet vierailijoille mitään kotiin viemisiä edes syntymäpäivän kunniaksi.

Ihan ensiksi pitää mainita, että kun menee ulkolajia seuraamaan, niin pitäisi osata pukeutua sään edellyttämällä tavalla. Mutta aina se ei vain onnistu ja silloin tyhmästä päästä kärsii koko keho. Kylmästä kelistä huolimatta ensimmäinen pesismatsi livenä oli positiivinen kokemus. Penkkisporttaajalta lähtee iso peukku ottelun kuuluttajan suuntaan, sillä 16 vuoden tauon jälkeen lajin pariin palaavalle sääntöjen ja tilanteiden kertominen melko tarkastikin oli erittäin positiivista ja katselunautintoa nostattavaa. Muutamaan kertaan tosin tuntui että vierasjoukkueelle vinoilussa keikuttiin ehkä vähän siinä ja siinä reilun pelin rajoilla. Tosin koska en tunne lajin perinteitä ja normaaleja käytäntöjä, niin se saattoi kuulostaa vain minun kokemattomiin korviin rajamailla keikkumiselta.

Yleisöpalvelut olivat yleisömäärään (245) ja Kupittaan kentän tarjoamiin olosuhteisiin nähden ihan hyvät. Kisamakkara oli hyvin grillattu ja se maistui Juhannuksen grilliyliannostuksesta huolimatta erittäin hyvälle. Pelin jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Turun valmentaja (vai onko se pelinjohtaja) pohdiskeli että ei muista lainkaan mitä kolmen pisteen voiton jälkeen pitäisi kommentoida. Vierailijoiden Kokko sen sijaan kehui turkulaisten pelanneen kauden parasta peliään, joten ihan hyvän pelin taisin tutustumisreissulleni valita.


Leffa-arvostelu: Pelipäivä

Pelipäivä-dokumentti kertoi mielenkiintoisen tarinan pitkät perinteet omaavasta Kankaanpään Mailasta. KaMa oli mukana kesän 1998 sopupelijupakassa ja putosi kauden 2002 jälkeen Superpesiksestä. Takaisin pääsarjaan KaMa nousi pitkän odotuksen päätteeksi kaudelle 2011. Nousun ja kovien satsausten vuoksi KaMasta tehtiin ainakin median palstoilla kohujoukkue jo ennen kauden alkua. Se ei kuitenkaan tuntunut juuri kyläläisiä haitannen.

Dokumentti kertoi minua miellyttäneellä hyvin maanläheisellä ja vähän ehkä jopa maalaisromantiikkaa tihkuneella tavalla kankaanpääläisten valmistautumisesta pitkän odotuksen huipentaneeseen otteluun, eli Superpesiksen kauden 2011 avausotteluun. Vastustajaksi erityistä jännitystä aiheuttaneeseen otteluun saapui hallitseva Suomen mestari Vimpelin Veto. Dokumentin ja varmasti myös kankaanpääläisten pitkän odotuksen huipensi lopulta KaMan kotivoitto ViVestä. Pienelle kunnalle hyvin tärkeän tapahtuman valmistelusta kertovaa vietiin eteenpäin nostaen esiin seuran taustalla vaikuttavia ihmisiä, mikä oli erityisesti minun mieleen.

Dokumentti esitettiin Ylellä toukokuun alussa ja sen jälkeen se oli hetken nähtävissä Yle Areenalla, mutta enää se ei taida olla julkisesti nähtävillä. Jos joku tietää mistä kyseisen urheiludokumentin saa vielä katsottua, niin pistäkäähän tietoa tulemaan tuonne kommenttikenttään. Kankaanpään Mailan kotisivuiltakin löytyy vähän infoa tästä dokumentista.


Minä pidin sekä Superpesisottelusta paikanpäällä että pesisdokumentista kotisohvallani. Suosittelen molempia lämpimästi kaikille urheilun ystäville. Pesiksestä kertovan blogitekstin päätteeksi pitää välittää tätä kautta vielä osanotot koko pesisväelle ja erityisesti Hyvinkään suuntaan taannoisen järkyttävän tapahtuman johdosta.


tiistai 26. kesäkuuta 2012

Paluu Veritas Stadionille!


Kuva: www.fcinter.com
Turkulainen futiskansa pääsee taas kotiinsa, kun Veritas Stadionin pitkä remontti on valmis ja Veikkausliigapelit siirtyivät maanantaina takaisin Kupittaalle. Monen kaupungin mittapuulla erinomaiset arvosanat saava Paavo Nurmen Stadion oli erittäin hyvä sijaiskoti turkulaisille futiksen ystäville, mutta ”home sweet home”.

Remontin jälkeen Veritas näyttää entistä paremmalta, sillä nurmi näyttää todella hyväkuntoiselta (toivottavasti se myös pysyy sellaisena) ja lisäksi kentän ympäristöä ja eteenkin parkkipaikan päätyä on siistitty. Minun toivelistalla on edelleen pikaisella aikataululla uusi tulostaulu Veritas Stadionille (Paavolta voisi vaikka hakea sen siellä olevan näytön) sekä pidemmällä aikataululla lisäkatsomo myös parkkipaikan päätyyn, jolloin kentän jokaisella sivulla olisi katsomoita ja pyhätöstä tulisi todellinen stadion. Näiden toiveiden toteutumiseksi meidän kaikkien penkkiurheilijoiden tulee kansoittaa Kupittaata Veikkausliigaotteluiden aikana paljon nykyistä aktiivisemmin.

Monet haukkuvat suomalaista futista potkupalloksi ja heikkolaatuiseksi, mutta minä väitän pelin ja pelaajien olevan lähempänä Euroopan huippua kuin meidän katsojien. Maanantain Inter – VPS -ottelua seurasi kuulutuksen mukaan vähän yli 1700 katsojaa, mutta itse olisin arvellut luvun olevan jotain 1300 luokkaa. Tämä on luokattoman huono suoritus turkulaisilta jalkapallon ystäviltä. Selityksiä löytyy tietysti paljon vähäisestä markkinoinnista, kehnosta kelistä ja ”perinteisesti ei-kiinnostavasta” vastustajasta lähtien. Vanhan kansan sanonnan mukaan häviäjä tietää selitykset ja voittaja ratkaisut. Haastan jokaisen blogini lukijan käymään futispeleissä paikanpäällä tänä kesänä sekä levittämään tietoa otteluista kaveripiirissään sekä livenä että sosiaalisessa mediassa. Seuraava mahdollisuus huippufutiksen seuraamiseen on jo torstaina, kun Veritaksella pelataan TPS – KuPS -ottelu.

Kuva: www.palloliitto.fi/turku
Veritas Stadionilla voi tutustua tätä nykyä myös More Than a Game -näyttelyyn, joka kertoo ihmisille sekä itse lajista että ihmisistä jalkapallon takana. Näyttely on jatkoa Turun Logomossa kulttuuripääkaupunkivuotena esillä olleelle Only a game? -näyttelylle. More Than a Game -näyttelyyn on vapaa pääsy ja se on avoinna Veritaksen 2. kerroksessa (ns. kioskikerros) aina stadionin yleisötilojen ollessa avoinna. Käykäähän tutustumassa tähänkin urheilukulttuurin muotoon.

Tavataan Veritas Stadionin lehtereillä!


perjantai 15. kesäkuuta 2012

Museu do futebol – Brassifutiksen syntysijoilla!

Lentopallon Maailmanliigaa pelattiin viikko sitten Brasiliassa São Paulon kainalossa sijaitsevassa São Bernardo do Campossa. Suomi voitti kolmesta pelistään yhden ja on tiukasti kiinni Maailmanliigapaikan suorassa säilyttämisessä. Olen epäonnisten sattumien vuoksi yhä Etelä-Amerikassa sairaalassa joukkuekaverin tukena, vaikka Maailmanliigan kotiturnaus Tampereella alkaa jo tänään. Saa nähdä jääkö koko huippuviikonloppu itseltäni väliin. Menkäähän kaikki muut ainakin sinne sankoin joukoin. Alla olevassa videossa on muistoja edellisestä Suomessa isketystä huikeasta Brassi-matsista (FIN - BRA 3-2).


Pitkittynyt reissu Brasiliassa tarjosi minulle mahdollisuuden tutustua brasilialaisen jalkapallon historiaan, kun ystäväni päiväunien aikana suuntasin kävelylenkkini kohti lähellä sijaitsevaa Estádio do Pacaembu -jalkapallostadionia, jossa sijaitsee myös ”Museu do futebol”, eli brasilialaisen jalkapallon museo. Stadionin sisältä kuvaamani video löytyy tämän bloggauksen lopusta. Kyseinen stadion on myös kuuluisan Corinthians -joukkueen kotistadion. Muutama viikko sitten vierailin Toronton kiekkomuseossa ja täytyy kyllä todeta että kovasta maineestaan huolimatta kiekkomuseo jää tässä vertailussa vähän kakkoseksi. Saattaa toki olla että suurempi intohimoni jalkapalloa kohtaan myös painaa tässä vaakakuppia siihen suuntaan.

Museossa oppaanani toiminut vempain ilmoitti heti alussa brasilialaisista seuroista kertoessaan hyvin paikkaansa pitävän mietelauseen ”elämässä kaikki muu muuttuu, paitsi suosikkiseurasi”. Tämän viikon jälkeen minun etelä-amerikkalainen suosikkiseurani on ikuisesti Corinthians. Seuran historiaan tutustumisen lisäksi ystävääni hoitanut lääkäri oli henkeen ja vereen Corinthiano, joten "pakkohan" minunkin oli kyseinen seura valita, jotta pystyimme keskustelemaan jalkapallosta. Ja toipa tuo seura pienen vetovoitonkin minulle kukistettuaan pari päivää sitten Santosin hieman yllättäen Copa Libertadoresin välierässä. Museoon minut toivotti tervetulleeksi tietysti Pele. Tosin vain 1:1 kokoisen videotervehdyksen muodossa. Museossa näin paljon tarinoita jalkapallolegendoista sekä legendaarisista brasilialaisista seura- ja maajoukkueista. Kaikesta aisti miten iso asia futis täällä onkaan. Tästä hyvinä osoituksina museon kaupassa esillä olleet Corinthians passi ja syntymätodistus sekä myynnissä ollut Biblia do Corinthiano -kirja. Ja onhan maan lipussakin pallo näkyvästi esillä.


Pääsin museoon jostain syystä ilmaiseksi. Syy ei minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta en vastaankaan laittanut. Englannin ja espajan kielen taidoistani ei ollut juurikaan iloa, sillä kaikki oli portugalin kielellä. Onneksi sain matkaani puhelimen näköisen laitteen, josta pystyin kuuntelemaan tarinaa kustakin näyttelyhuoneesta englanniksi. Valitettavasti museossa ei saanut kuvata, joten muistot jäivät pääosin oman muistin varaan. Jonkun räpsyn sain sentään onneksi otettua.

Jalkapallo on saapunut Brasiliaan museon viereen oman katunsakin saaneen Charles Millerin mukana. Hän lähti Englantiin opiskelemaan ja palasi reissultaan myöhemmin jalkapallo ja sääntökirja mukanaan. Siitä alkoi brasilialaisen jalkapallon tarina. Matkaan mahtuu monenlaisia vaiheita, kuten (vasta) vuonna 1927 köyhienkin päästäminen kentälle ja katsomoon, Maracanã-stadionin rakennuttaminen MM-kisoja varten vuonna 1950 (finaalissa arvioiden mukaan 200.000 katsojaa) sekä tietysti paljon huippupelaajia ja huikeita saavutuksia. Mainittakoon pelaajista Pele, Taffarel, Dunga, Bebeto, Ronaldo, Rivaldo, Sócrates, Roberto Carlos, Garrincha, jne. Osansa näyttelyyn olivat saaneet myös kaikki MM-turnaukset (Braisilia osallistunut ainoana maana kaikkiin turnauksiin) sekä lajiharjoittelu, jota pääsi opiskelemaan sekä videoilta että itse ihan käytännössäkin erilaisten hauskojen pelien muodossa.

Kaiken kaikkiaan museo ja stadion olivat hyvin mielenkiintoinen vierailun kohde. Vähän harmittaa se, että en pääse Brasiliassa vietetystä lähes kahdesta viikosta huolimatta tutustumaan maan suurimpaan Maracanã ja kolmanneksi suurimpaan Morumbi stadioneihin, vaikka jälkimmäiseen on matkaa vain 17 km (54 min autolla Google mapsin mukaan). Mutta pitäähän sitä jotain jättää seuraavaankin kertaan.

Jotain jalkapallon tärkeydestä paikallisille täällä kertonee sekin, että käynnissä olevaa EM-turnausta seurataan täällä hyvin aktiivisesti. Televisiokanavat näyttävät kaikki matsit ja ihmisiä istuu katubaareissa pöytäkaupalla katsomassa niitä. Aika tavalla pienempää on kiinnostus Euroopassa esim. Etelä-Amerikan mestaruusturnausta kohtaan.


maanantai 4. kesäkuuta 2012

OMG! Hulluja nuo puolalaiset!


Olen käynyt elämäni aikana tuhansissa urheilu- ja ottelutapahtumissa, joten joukkoon on mahtunut sekä hyviä että huonoja. Viime viikonloppuna kohdalleni osuivat ensimmäiset ottelutapahtumat, joiden kuvailemiseen en oikein löydä sanoja.

Lentopallon Maailmanliigan otteluita pelattiin Puolan Katowicessä Spodek-nimisessä hallissa, joka vetää 11.500 katsojaa. Viikonlopun kaikki ottelut oli loppuunmyyty ja hallin punavalkoisuus-aste huiteli lähellä sataa prosenttia. Värien tunnustamisen lisäksi yleisö kannusti omiaan äänekkäästi - kovemmalla volumella mitä olen varmaan koskaan missään kuullut. Omien kannustamiseen ymmärrykseni vielä riittää, mutta ei siihen, että että Suomen ja Kanadan pelatessa halli oli täynnä ja kannustus todella kovaa.

Yleisön villitsemiseksi ottelutapahtumaan oli tuotu kaikenlaisia virikkeitä, jotka Suomessa tuntuvat usein turhanpäiväiseltä sirkukselta. Täällä ne vaan tuntuivat toimivan ja villitsevän katsojia. Hallissa oli mm. asiansa erittäin osaavat tanssitytöt, taukokilpailuja, rullaluistimilla liikkuvia nahkatakkikavereita, jotka ampuvat singoilla t-paitoja katsomoon, ilmalaivoja tauolla kiertämässä hallia, yms. yms. Hyvän fiiliksen kruunasi tietysti vielä asiansa erittäin hyvin osannut kuuluttaja ja dj.

Koska en kuitenkaan onnistu tunnelman kuvailussa kovin hyvin, lopetan sen tähän. Linkitän kännykkävideoista koostamani tunnelmavideon tähän, vaikka videonkaan välityksellä ei tietysti ihan aitoa kuvaa saa metelin tasosta. Kannattaa huomioida meininkiä katsoessa, että ensimmäisissä klipeissä on ottelun alkuun vielä 20 minuuttia aikaa. Hienossa urheilu- ja katsomokulttuurin maassa tullaan pelaamaan vähän ajan päästä myös jalkapallon EM-kisoja!


Maailmanliigakiertueemme jatkuu maanantaina kohti Brasiliaa. Aamulla käymme Puolassa joukkueen kanssa tutustumassa Auschwitziin ja sen jälkeen suuntaamme São Paulon kautta San Bernardo do Campoon, jossa pelit pelataan perjantaista sunnuntaihin. Joltain puolalaiselta tv-kanavalta tuli juuri sopivasti tänään dokumentti Gremion futisjoukkueen faneista (tai huligaaneista). Aika kovaa touhua tuntuu siinäkin maassa olevan katsomoissa. Katsotaan jospa ehtisin lentopallon lisäksi tutustumaan myös johonkin jalkapalloon liittyvään matkan aikana.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Loppuraportti Torontosta: Real Sports Bar & Hockey Hall of Fame


Taannoinen vierailu Torontossa lentopallon Maailmanliigan merkeissä piti sisällään lentopallon ja aiemmin raportoimani baseballin lisäksi vähän jääkiekkoa ja jalkapalloakin. Reissun ajankohtaan sattui osumaan futiksen Mestareiden Liigan finaali, josta ehdin seuraamaan osan paikallisessa sporttibaarissa ja pilkkuhuipennuksen hotellilla.

Suunnistimme joukkueemme tiedottajan kanssa kohti Air Canada Centreä (Toronto Maple Leafsin ja Toronto Raptorsin kotihalli) toiveena löytää joku paikka ottelun seuraamiseen. No, ”joku paikka” sitten tosiaan löytyi. Hallin yhteydessä oli nimittäin sporttibaari, jollaista en ole ennen nähnyt. Yhden kaverini kanssa joskus vuosia sitten manasimme suomalaisten sporttibaarien tasoa ja pohdimme puolileikillään millainen oma täydellinen sporttibaarimme olisi, jos sellaisen perustaisimme. Tämä torontolainen paikka täytti kaikki keksimämme vaatimukset ja joiltain osin jopa ylitti ne. Nimikin oli osuvasti Real Sports Bar & Grill, todellinen sporttibaari siis.

Baarissa oli silmää miellyttävän sisustuksen lisäksi loistavat näytöt ja istumapaikat sekä ainakin silmämääräisesti arvioiden hyvää ruokaa. Näyttöjä oli todella paljon ja niistä suurin arviolta jopa 10 metriä leveä. Paikallani istuessani laskin näkeväni kuvan 24 eri näytöstä. Eikä pelin seuraamista tarvinnut lopettaa vessakäynninkään aikana, sillä vessaan oli sijoitettu 8 näyttöä ja selostuskin kuului hyvin myös sinne. Aivan, vessassa oli siis saman verran näyttöjä kuin suomalaisessa sporttibaarissa keskimäärin salin puolella. Runsas määrä näyttöjä mahdollisti monien eri otteluiden ja sarjojen seuraamisen vaikka samaan aikaan.

Baarissa oli niin paljon hienoja yksityiskohtia, ettei niitä kaikkia kannata koittaa tässä luetella. Mainittakoon kuitenkin mm. pöytälevyihin sijoitetut taktiikkataulut, jossa pystyi pöytäkunnan kesken miettimään pelin hienouksia. Ilmoittaudun kanta-asiakkaaksi jo nyt, jos Suomeen joskus tulee tällainen sporttibaari!

Torontosta poislähtöpäivänä ehdimme vielä tekemään kiekon kotipesässä vieraillessamme lähes ”pakollisen” visiitin kiekon Hall of Fameen. Kiekkomuseo oli hyvin mielenkiintoinen paikka, josta löytyi NHL:n lisäksi paljon nähtävää ja koettavaa kansainvälisestä jääkiekosta. Esillä oli tietysti pelipaitoja, pokaaleita, kuvia ja tarinoita, mutta niiden lisäksi myös erilaisia pelejä, joissa pääsi esimerkiksi itse kokeilemaan kiekon lämäämistä ja kiinni ottamista maalivahtina. Ja museon yhteydessä toimi myös iso fanituotemyymälä.

Suomalaisista esille olivat päässeet NHL:n museon puolelle vain Jari Kurri Hall of Fameen ja tietysti nimensä Stanley Cup -pokaalin kylkeen ansainneet mestarit. Kansainvälisen jääkiekkoliitton (IIHF) museon puolella sen sijaan oli paljonkin suomalaisia esillä sekä Hall of Famessa että pelipaitojen muodossa vitriineissä.

Jos joku lukijoista suuntaa joskus Torontoon päin, niin suosittelen erittäin lämpimistä käyntejä sekä Real Sports Bar & Grillissä että Hockey Hall of Famessa.